Toiset tai kolmannet
teekupilliset jäähtyivät vieressämme, kun itkimme toisemme kaulassa. Hämillään
oleva tyttö kantoi teetä lisää, ja vei kylmiä juomia pois.
Miksi – hän kysyi
kuultuaan, että yhteinen aikamme on loppumassa. Yllättäen ja varoittamatta.
Yritin kasata itseni, ja mietin mitä vastaisin. Kertoisinko siitä, että rahat
ovat Suomessa loppumassa, ja hyvinvoinnin ylläpitoon tarvitaan talkoita.
Ymmärtäisikö tuo perheen äiti sen – hän joka ruokki perheensä muutamalla
kolikolla päivässä, ja jätti usein itse syömättä. Vai sanoisinko, että Suomessa
tarvitaan rahaa teiden ylläpitoon, kun routa syö joka vuosi. Ymmärtäisikö hän,
joka kävelee joka päivä kilometrien matkan tullakseen koulutukseen, jossa voi
oppia jotain uutta – ja kokea olevansa tärkeä.
Ehkä kertoisin sen, että
Suomessa on paljon pakolaisia, joita halutaan auttaa. Ymmärtäisikö hän, joka
itse tuli pakolaisena tähän maahan, ja majoittaa nyt heimoveljiään kotonaan,
joka jo valmiiksi pursuaa porukkaa.
Puhuisimmeko tyynesti
valinnoista, globaalista taloudesta, viennin heikkenemisestä ja nyökyttelisimme
ymmärtäen? Mainitsisinko ihmisten tahdosta auttaa, ehkä kertoisin keskustelusta
Suomessa, sen pohtimisesta, kenelle apu kuuluu?
Huoneen nurkassa imettää
nuori äiti vastasyntynyttä lastaan, ja tuijottaa tyhjyyteen. Hän oli kuullut
miehensä kuolleen rintamalle, ja seuraavana yönä oli syntynyt heidän yhteinen
lapsensa. Tuo äiti ei kysy enää miksi. Se kysymys on liian suuri ihmisen
vastattavaksi.
Kuinka olisin voinut vastasta
mitään sellaista, joka olisi meitä siinä hetkessä lohduttanut. Olin
hyvästelemässä siskojani, josta oli tullut minulle aarteita. Elämä harvoin on
mustavalkoista, harmaata aluetta on liikaa, ja on aivan liikaa päätöksiä, joita
sanelevat arvot, joita en tunnista, valintoja, joiden mukana joudut vain
kulkemaan.
Lopulta ystäväni
ojentautuu ja kuivaa molempien kyyneleet. InsAllah Kher, Huolehtikoon Jumala,
hän sanoo.
Mitäpä muuta voisimme
toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti