ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ 2016

Olen tällainen sotaveteraani, totesit, kun istuin viereesi juomaan kupillisen teetä. Niin taidat olla, ja nyt on hyvä hetki levätä, vastasin vain jotain sanoakseni.

Tiesit mielenkiintoni historiaa kohtaan, ja kysyit, haluanko kuulla tarinaa taistelusta itsenäisyyden puolesta. Ja aloit kertoa lapsuudestasi, siitä miten naapurikylän poikien kanssa löysitte parhaimmat linnunpesät metsästä, miten talven tullen ihmiset vetäytyivät taloihinsa, miten äitisi hyräili lieden äärellä, hymyillen sinulle, esikoiselleen.

Ensin tulivat juorut kuin kutsumaton vieras, sitten sota iski voimalla. Aikuiset miehet hävisivät kylästäsi rintamalle, niin myös isäsi – eikä hän koskaan palannut. Ilmeesi kiristyi, kun muistelit, miten äitisi huusi, kun kuuli kuolemasta. Sekö oli syy sinun lähtöösi, kosto, kysyin, mutta sinä et vastannut, vaan katsoit ohitseni, niin kuin katsotaan sitä, joka ei tiedä asioista yhtään mitään.

Kerroit, kuinka alkuun kaikki tuntui jännittävälle. Marssitte kuulaassa syksyssä läpi peltojen täynnä taistelutahtoa. Vihollinen oli lyötävä. Harjoittelitte ampumaan, ja puhuit aseestasi kuin rakastetustasi, kauniita muotoja ja varmuutta. Ja sitten kaikki muuttui. Kohtasit vihollisen. Ja ilmeestäsi näki, että jouduit tekemään ratkaisun elämästä ja kuolemasta -  ja vastassasi olivat veljesi, joidenka kanssa lapsena leikit, naapurikylän kasvatit.

Ja että naiset, lapset ja vanhukset – huusit parahtaen, ja hautasit kasvosi käsiisi, ja tuudit itseäsi kuin lohtua anoen.  Tuska kipinöi välillämme, ja minä pelkäsin, että joku tulee rikkomaan lähes pyhän hetken täynnä katumusta.

Taistelit turtana, kunnes vihollisen luoti osui sinuun, ja jäit veljiesi vangiksi. Kehosi kipu muistuttaa sinua päivittäin niistä hetkistä, jolloin sinua runneltiin. Sinulle tarjoutui mahdollisuus paeta, ja koko sen pitkän matkan kohti turvaa mietit, olisiko vankeus ollut armollisempaa.

Haluatko nähdä, miltä vanha passini näyttää, kysyt lopuksi.

Ja maailman kaikki sävelet soivat korvissani, kun tajuan, että äitisi ja minä olemme synnyttäneet esikoispoikamme samana vuonna.

HYVÄSTIT - marraskuu 2015

Toiset tai kolmannet teekupilliset jäähtyivät vieressämme, kun itkimme toisemme kaulassa. Hämillään oleva tyttö kantoi teetä lisää, ja vei kylmiä juomia pois.

Miksi – hän kysyi kuultuaan, että yhteinen aikamme on loppumassa. Yllättäen ja varoittamatta. Yritin kasata itseni, ja mietin mitä vastaisin. Kertoisinko siitä, että rahat ovat Suomessa loppumassa, ja hyvinvoinnin ylläpitoon tarvitaan talkoita. Ymmärtäisikö tuo perheen äiti sen – hän joka ruokki perheensä muutamalla kolikolla päivässä, ja jätti usein itse syömättä. Vai sanoisinko, että Suomessa tarvitaan rahaa teiden ylläpitoon, kun routa syö joka vuosi. Ymmärtäisikö hän, joka kävelee joka päivä kilometrien matkan tullakseen koulutukseen, jossa voi oppia jotain uutta – ja kokea olevansa tärkeä.

Ehkä kertoisin sen, että Suomessa on paljon pakolaisia, joita halutaan auttaa. Ymmärtäisikö hän, joka itse tuli pakolaisena tähän maahan, ja majoittaa nyt heimoveljiään kotonaan, joka jo valmiiksi pursuaa porukkaa.

Puhuisimmeko tyynesti valinnoista, globaalista taloudesta, viennin heikkenemisestä ja nyökyttelisimme ymmärtäen? Mainitsisinko ihmisten tahdosta auttaa, ehkä kertoisin keskustelusta Suomessa, sen pohtimisesta, kenelle apu kuuluu?

Huoneen nurkassa imettää nuori äiti vastasyntynyttä lastaan, ja tuijottaa tyhjyyteen. Hän oli kuullut miehensä kuolleen rintamalle, ja seuraavana yönä oli syntynyt heidän yhteinen lapsensa. Tuo äiti ei kysy enää miksi. Se kysymys on liian suuri ihmisen vastattavaksi.

Kuinka olisin voinut vastasta mitään sellaista, joka olisi meitä siinä hetkessä lohduttanut. Olin hyvästelemässä siskojani, josta oli tullut minulle aarteita. Elämä harvoin on mustavalkoista, harmaata aluetta on liikaa, ja on aivan liikaa päätöksiä, joita sanelevat arvot, joita en tunnista, valintoja, joiden mukana joudut vain kulkemaan.

Lopulta ystäväni ojentautuu ja kuivaa molempien kyyneleet. InsAllah Kher, Huolehtikoon Jumala, hän sanoo.

Mitäpä muuta voisimme toivoa.